tiistai 17. helmikuuta 2015

huhhuh nimittäin


istuttiin pienessä pihasaunassa. kaikilla oli päällään vaatteet suoraan sadusta ja ulkona oleva tuuli kuullosti siltä, että kohta se kiskasee koko lämmittely paikan mukanaan. ruokaa oli kokoajan tarjolla ja suussa. vieressä mulla punahiuksinen muikkeli jonka olin varmasti nähnyt aikasemmin jossain muuallakin. ja saunan puolella istui tukkajumala viini kädessään. ajan kuluksi me soiteltiin sormipianoa. haluun sellasen itelleni. hitto, tuntu niin absurdilta se kaikki siinä hetkessä. mä en kyllä ollut ikinä ajatellut, että tälläisiäkin hetkiä mun elämä tarjoaa. aina se yllättää.

jää oli paikon sulanutta mössöä ja se kuumotti. kaikista eniten kiinnitin huomiota vain kylmyyteen. tuuleen. oikeastaan siihen ei voinut olla kiinnittämättä huomiota. meni ihan jokaiseen nikamaan, sormen päihin ja aivoihin asti se raastava kylmyys. tanssia ledvalojen keskellä. sen voimakkaan tuulen kanssa. oioi se fiilis. mä olin niin elossa ja kylmissäni että huhhuh. kameran takaa puski ilmoille voimakkaita tsemppi huutoja, jotka antoi vain lisää sitä elossa olemisen tunnetta. en kyllä voi ehkä ikinä selittää kenellekkään, kuinka voimakkaalta se kaikki oikeasti tuntui. näytti. mutta ei mulla oo mitään hurjan suurta tarvetta kertoa. todistaa. se semmosta, että pitää vaa olla kiitollinen kun oli siinä. onneksi #tekojenvuos.

ens kerralla kun mä sanon, että "ahdistaa luvata juttuja etukäteen, tahtois elää vaa hetkessä. hetkittäin", muistuttakaa mua tästä ja monesta muusta viikko kaks etukäteen sovitusta jutusta. silloinkin roosa sä yllätyit ja sait päiväkirjan sivuille lauseita kuuden aukeaman edestä.

mun vaatteissa haisee vieläkin savu. oon vähän malttamattomana täällä. haluisin nähdä jo sen missä oltiin mukana. vasta kesällä. silloin kun lumi on sulanut. savun haju toivottavasti haihtunut viimeisestäkin huivista. sillon mä ja sä nähdään lopputulos. wooo.

/alexa

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

kolme senttiä ilmassa


uniset silmät aistii sen kaikista kauneimman valon. 
seinillä. ihossa. tiskaamattomissa tiskeissä. 
raotin ikkunaa ja annoin auringolle tilaa asettua sängylle. mun kanssa. 
tuntui ihan vähän lämpöä ja samaan aikaan
pakkanen rauhoitti tanssineita jalkoja.

tuhat sanaa kalenteriin. sunnuntait on niin ihania.
hitaita. onhan okei,
että mun aamu on vieläkin täällä
vaikka kello on varttia vaille neljä?

/alexa

torstai 12. helmikuuta 2015

sanoja mitä on ilmassa


ovi pamahti perässäni kiinni
sama sekunti
ehkä vähän jälkeen sen
kaikki vain valui ulos
ajatukset ikävä ja lohduttomuus

-

tuijotin peliä
tyhjyyttä vaan
ymmärsin tänään olevani sitä
mitä olin halunnut olla jo eilen
joku muu
olenko tyytyväinen siihen

-

oletko sinä
olitko

-

riisuin vaatteet pitkin kämppää
iho näyttää tänään paremmalta kuin eilen
vesi niin kuumalle kuin siedän
minähän siedän
h i t t o  minähän siedän

-

nieleskelen lauseita mitä et halua kuulla
onneksi on jo pimeä
kasvoilla ylläni jotain
mitä en haluaisi enää näyttää

-

sinä kyllästynyt näkemään

-

poika siisteissä kengissään kertoo mulle siitä kuinka matkustaa
kaikkialla kaikkialle
käy töissä ja dyykkaa
on hiljaa eikä elä hetkeen
vain, että pian voi loistaa elämää jokaisella solullaan

-

minä kadehdin
vaikka minulla olisi mahdollisuus
siihen kaikkeen ja enempään
kadehdin
kyllä minäkin pian

-

silti vain makaan tässä ja haikailen hetkiä
niitä päiviä kun ymmärsit minua yhtä vilpittömästi kuin minäkin sinua
muistutit kuinka siistillä tavalla nään
maailmaa

-

tänään saan muistutuksen
kuukausia vanhoista sanoista

-

enkä enää tiedä
onko niihin uskomista

/alexa

maanantai 9. helmikuuta 2015

kyllä


 ei tunnu missään

olen matkalla taas


 olen matkalla sinne

olen matkalla takaisin sinne


 minne kerran toivotit minut


 kun minulta viedään kaikki

 autan kantamaan 


 kevyesti nousee askel 

 autan kantamaan 


 ja kun lopulta kaadun 

 teen sen näyttävästi 
e

 näin minä vihellän matkallani 

 näin minä vihellän matkallani 

 jos sen on oltava niinkuin se on 


 niin olkoon sitten niin 

//Scandinavian Music Group - Näin minä vihellän matkallani

perjantain keikka. se sai mut pakahtumaan tunteista. niitä oli sisällä meinaa ihan hullusti. kyseisen kipaleen ekan lauseen kohdalla käännyin katsomaan oikealle. siinä oli yks mun lemppari tytöistä ja senkin silmissä oli vettä. kumpikaan ei kuitenkaan tipauttanut yhtään kyyneltä poskille asti, vaan sen sijaan tarrattiin toisiamme käsistä kiinni. nimittäin tuntuu oikeasti. siinä mulla oli kyllä kaikki mitä hetkessä tarvitsin. toisella puolellakin oli myös muikkeli jota olisin voinut tarrata kädestä ihan vaan kädessä pitämisen luomasta onnen tunteesta, mutta en ehkä kehdannut. 

kappaleet loppui ja tyypit häippäsi lavalta, mutta mulla oli edelleen sietämätön olo niistä kaikista tunteista mitä mun sisälle kertyi. kertoi mun olevan elossa ja kuollut yhtä paljon. kirjotin sulle viestin jossa kerroin, että en edes itkenyt. "...koska koko keikan ajan tuntu, että me ollaan edelleen monikko". vaikka luit, et ikinä vastannut mitään. en mä edes niin olettanut. onko pakko irrottaa jos ei kyllä yhtään haluaisi. näköjään. ehkä. okei.

//Alexa

torstai 5. helmikuuta 2015

sitten yhtäkkiä tuntui


ja kaikesta huolimatta, kaikki näyttää niin kauniilta. huomenna scandinavian music group. itku prosentti satakymmenen. kaikissa sanoissa kuulen vaan sut. meidät.

/alexa

maanantai 2. helmikuuta 2015

tämä on silti hienoa


mulla oli joskus kauan tai ei niin kauan sitten blogi jonka nimi oli "what I'm thinking" ja se ei ikinä oikeesti kertonut sitä mitä mietin. ku en mä ikinä tiennyt. en oikein nytkään. mutta tää teksti olisi ehkä sopinut sinne. tämähän on sitten minä ja novelli osa 4832463289. hajanaista juttua ja tarinalta katkeaa se joku punainen lanka jo ekan lauseen jälkeen. sellaista se on. ei ole pitkään aikaan ollut. eikö?

"jos ei oo tyytyväinen siihen missä on niin sitten vaan pakkaa tavarat ja liikkuu muualle. ei kukaan sua pakota juurtumaan"

sanoi yksi tyttö ja kiepautti takkuiset punaiset hiuksensa nutturalle. oikea puoli päästä ajeltu lyhyeksi ja sulkakoru roikkui korvassa. huulikoru oli pyörtymisen uhallakin hankittu hetkiä sitten. niitä ympäri kyliä palauttamatta lainattuja rannekoruja kädessä oli ehkä kuusi liikaa. monet naurahti, että ei toi tyyppi tiedä kyllä maailmasta mitään. mä väitän edelleen, että kyllä se jotain jostain ainankin. kyseisen lauseen syntyminen tapahtui ehkä helsingissä. loppu kesää. ei viime vaan siitä edellinen. muistaa vieläkin sen rastapäisen skeittari pojun jonka vuoksi tyttö tipautti keuhkojatervaavan askin, puhelimen ja kuulokkeet betoniin. mikään ei mennyt rikki. vai oliko se jo edellistä kesää. h u p s

nyt jos toi kesänen vapaasielu ja velvollisuuksia välttelevä skidi tyyppi näkis sen joka istuu jossain oman elämänsä siperiassa, hautautuneena täydelliseen hiljaisuuteen, välttelemässä ihmisten katseita ja olematta läsnä muuta kuin tässä. aina paikoin aurinko himmenee sisällä, mutta sitten pitää vain sytyttää viiskytkaks kynttilää ja soittaa Tod Terjee. idioottina blondannu fledaa niin, että katkeilee vaan. juurikasvua laittomasti ja nenässä se koru mitä oli vannonut olevansa ikinä ottamatta. ehkä se peruis sanansa. niin peruukin.

mutta siis onhan se lähtökohtasesti idioottia jumittua paikkaan missä ei tunne kotia muuta kuin sen yhden parivaljakon kanssa. ja sen pojun kanssa joka tietää, että tykkään kaktuksista ja pepsi maxista. jotain muutakin. ja kyllä mä aina kaikille niille tyypeille jotka mulle haikailee lähdöstä muualle tai siitä kuinka nykyään ei ole hyvä, niin saatan heittää saman lauseen. kyseenalaistaa vähän sitä onko pakko olla juuri siinä. koska hitto. tarttukaa juttuihin! älä vaan puhu.

mutta ehkä myös se, että muutama kesää sitten minuna ollut muikkeli oli aika näpsäkkä velvollisuuksien välttelijä. kiire elämään niin ei kerkee palauttaa tärkeitä papereita. sopia riitoja. olla paikalla sovittuihin aikoihin. päästää läpi tunteita. katsoa konkreettisesti elämää tai peilikuvaa.

eikä ne oo vaan sanoja kun kerron, että mä meinaan kuitenkin valmistua täältä. mä aijon saattaa jonkun asian loppuun ja niin ollen taputella asian enkä kantaa sitä seuraavia elämiä myöten harteilla. täällä mulla on tosi hyät puitteet opetella sitä mikä on aika olennainen osa tätä hommaa. elämään. en mä aina voi olla sen huvipuistolaitteen luona tavatun tytön kanssa viettämässä kosteaa kesäyötä kouvolan keskustassa. mä en aina voi herätä siitä tutusta vierassängystä josta oon heränny varmaa 87% mun aamuista. en voi jokaikinen yö tanssia sen huippu tytön kanssa jalkoja tunnottomaksi tyhjässä yökerhossa. mä en voi aina olla huoleton. tai siis voin. mutta en vastuuton.

kaikki elokuvakohtaukset menettäis merkityksen jos niissä kaikissa päästäisiin yhtä onnelliseen oloon kuin niissä mitkä oon kirjoittanut ylös. outokumpu ei tarjoa mulle niin suurta juhlaa kuin ehkä toivoisin, mutta mä oon saanut täältä esim yhden parhaan ystävän. kummilapsen. tyypin joka välittää musta myös aamulla. huippu mukavaa teeseuraa. lämpimiä halauksia.

eikä kukaan oo pakottanut mua tänne juurtumaan. enkä mä aijokkaan. ei mun tartte. jäljellä oleva puolitoista vuotta on tosi pieni ajanjakso mun elämässä ja jos sen verran jaksan käydä treenaamassa ja olemassa läsnä niin mulla on taas vapaus avata ovia ihan juuri niihin suuntiin kuin mä haluan ja mun kuuluukin.

yksi juttu mitä se punahiuksinen muikkeli sano, on jotain mihin mä edelleen laitan allekirjoitukseni. kliseistä. mutta kyllä mä sanon, että ihan merkityksellistä. jotenkin tähän sävyyn että,

"kun kuitenkin muutamia hetkiä myöhemmin loksahtaa ja kaikella on merkitys"

ja niin mä keräilen voimia jaksaa ja tehdä. tänään kuolasin kaupassa öljyvärejä. kuusi euroa ja vähän enemmän jos sijottaisi niin voisi taas harrastella sitä mitä en pitkään aikaan. en enää muista miten värejä levitellään. oon myös rahaton. niin. huono sitä käyttämään vaikka yritän. tai siis ammattilainen käyttämään. kaikkea kyllä keksii. mutta koska kävi ajatus joka monta kertaa ennenkin syksyllä ja nyt, niin seuraavaksi kun joku rahajumala mulle kolikoita pudottaa niin tyttö maalaa.

ps, ja oon mä nykyään alkanut tuntemaan kotia tässä kahvilan yläkerrassa. muovikukkien keskellä. joutuu joskus puntaroimaan omaa rohkeuttaan ja soittamaan poliisisetiä kylään. täällä kyllä toisinaan tuntuu kodilta

//alexa