sunnuntai 26. lokakuuta 2014

jännittäen jokaista lihasta minkä kehostaan löysi


viikonloppu loisto
glögiä paljolti, löysin uuden kämpän keskustasta
leipomon yläkerrasta
join yhden kaljan, esitin performanssin

mulla on huippu ystäviä
ystävä

nyt loksahtelee ja huolella
ne rikkinäiset ja säröilevät palat nimittäin
loksahtaa niin lujaa paikoilleen
että tunnen sen ihossa
ihon alla
kerrosten välissä ja syvemmällä


ilma on täysin sama
epätasainen jää, määrittelemätön sade
lunta, räntää tai vettä

tosi liukas
kesän kuluttamat tennarit jalassa ei hirveesti tarjoa kitkaa
en oo vihanen en itke
mieli ei oo musta

se taitaa olla eri


kevyt mieli ja hymy
matka kestää noin kahdeksan minuuttia pidempään kuin ennen
meinaan kaatua kolmesataakaksikymmentäneljä kertaa
ei silti suututa

oon omassa kropassa
tässä
tuntuu kauniilta vaikka iholla kutiaa koira-allergia
mieli taitaa olla kaunis myös

seiniin tuijottelu ja siinä usvaisessa unessa eläminen
kipeisiin asioihin kompastelu
ei enää
hereillä ja liikkeellä


är sanaa en oo käyttänyt hetkeen
paitsi silloin joskus englanniksi, 
mutta jälkeenpäin ajatellen en mä tarkoittanut

oli vain tarpeellista pitää kiinni

tänään se kävi mielessä
entä jos mä vähän nyt

/alexandra

torstai 23. lokakuuta 2014

samaan aikaan piti hänet hengissä, mutta vastapainona esti hengittämisen


Luokassa vallitsi täysi hiljaisuus. Tunsin kuinka kaikki silmäparit tuijotti mua ja seurasi semmosta ujoa murtumista. Itkeminen on mulle maailman vastenmielisin asia. On kiva pitää etäisyyttä ihmisiin. Olla tietynlaisen olemisen takana eikä sitten päästää sen syvemmälle. Sinne missä sattuu. Siksi toi kyyneltenvuodatus ja pään sisälle päästäminen on semmonen juttu mitä en oikein ihmisten edessä harrastele, mutta tänään taisin kaivaa sanoja vähän liian syvältä ja en pystynyt pidättelemään kyyneleitä jotka pakotti itsensä ulos mun silmistä. Mua hävetti ihan hirveesti ja halusin vaan pois siitä tilanteesta. Yritin vaan kietoo huivia vähän naaman eteen ja mumista viimiset sanat ulos. Nyt kuitenkin tuntuu vähän puhtaammalta ja toivon, että tyypit ymmärtää mua taas vähän enemmän. Vaikka silti hävettää ja tuntuu, että taas menetin kasvoni jonnekkin. Vaikka suhteellisen luonnollistahan tuo on. Itkeminen. Mulle siitä on vaan muodostunut joku kumman suuri ja vastenmielinen asia. Paitsi yksin. Sillon se on ok. 

Mepsun kanssa vietin kuitenkin suhteellisen mukavan päivän. Illan. Oikeastaan tosi mukavan. Kyseisen muikkelin kanssa on niin helppo olla. Ei välttämättä oo pakko sanoa sanaakaan pitkiin aikoihin. Ei tartte kokea kiusallisuuden tunnetta tai väkisin keksiä puheenaiheita. Tälläset ihmissuhteet on vaan hurjan arvokkaita. Minä pidän hänestä. Meillä oli glögiä ja sain taas muistutuksen siitä kuinka hyvää se onkaan. Ymmärsin, että se oli jotain mitä mun elämästä on puuttunut. Onneksi talvi on täällä. Ei oikeesti, mutta glögi on ok.

Oon viimiset kuusi vuotta vältellyt niitä "kirjoita toisesta anonyymisti jotain mukavaa" leikkejä, koska joskus lapuissa mitä sain luki kaikkea muuta kuin sitä mikä olisi hymyilyttänyt. Nyt kuitenkin uskaltauduin tähän hommaan ujon harkinnan jälkeen mukaan ja hyvä mielihän siitä tuli. Muistin, että mussa on hurjan paljon ihan suht siistiä persoonallisuutta ja muuta mukavaa mitä sitten itse helposti tuppaa vähättelemään tai siirtämään syrjään. Kiinnitin laput seinälle ja toivon, että niistä kumpuaisi myös hieman voimaa sellaisina hetkinä kun ei oma olemassa olo miellytä.

Päivä oli hämmentävä. Vapautti. Hyvä mieli ja ujo häpeä.

/alexandra

tiistai 21. lokakuuta 2014

havahtui elämään ja ensimmäistä kertaa ei sulkenut silmiä sen edessä



Syyslomasta.

Viikko sitten Kouvolan juna-asema osui kohdalle vähän turhan nopeasti. Taisin luulla, että aikaa henkiseen valmistautumiseen oli vielä tunti, mutta jonnekkin se aika siinä junassa oli tipahtanut. Tokkurassa nousin laiturille ja oli pakko monesti tarkistaa, että oonko mä tässä. Siinä missä pitikin. Ei kouvostoliitosta kuitenkaan voi erehtyä. 

Viimeksi kun olin kyseisen paikan jättänyt mulla oli turvonneet ja itkuiset silmät. Vika löytyi lähtöä edeltävän illan riidasta joka yllätti mut rumuudellaan. En tiennyt, että niin rumia riitoja on edes olemassa. Ja myös pieni krapula oli läsnä. Oli lämmin ja kesäyönä pystyi helposti hillumaan shortseissa. Olin luonut lomaromanssin Kouvolan kanssa ja elin taitekohdassa.

Kuitenkin tollee kolme kuukautta myöhemmin kaikki tuntu ihan erillaiselta. Mä olin ihan eri ihminen. Tosta kaupungista oli taas tullut karu ja kylmä. Muistin viime syksyn fiilikset. Ja ahdistus pamahti harteille aikalailla heti kun hyppäsin junasta ulos. Kerkesin ottamaan noin neljä ja puoli askelta jonka jälkeen mun kyynelkanavat vaan päätti puskea ulos kyyneleitä paljon. Oikeastaan aika paljon. Oikeastaan tosi paljon. Oikeastaan en edes muista milloin niitä olisi tullut ulos noin paljon ja spontaanisti. Oikeastaan vastaan tuleva mies tuijotti mua säälittävästi ja tunsin sen myötätunnon mua kohtaa. Hei kiitti. Oli pakko pysähtyä hetkeksi. Mietin kolme kertaa kenelle soittaisin, mutta oli paljon iisimpää laittaa vähän Samuli Putroa soimaan ja itkeä seuraava ykskaks kilometriä.

Tuntu hyvältä nähä tyyppejä joita en ollu nähnyt hetkeen. Kävin toisen pikkusiskon kanssa syömässä vähän kiinalaista safkaa. Huippu tyttö tuo. Niinkuin se pienin sisko jonka halauksesta saa ihan käsittämättömän paljon voimaa. Nukuin monena päivänä pitkään ja valvoin myöhään. Oli kelejä rullailulle ja se tuntu ihan tosi hyvältä. Näin äitiä ja selitin sille jotain epämääräisiä lauseita siitä kivasta tyypistä jonka ansiosta kaikki ei tunnu niin raskaalta. Tuntuu, että kerrankin oon jollekkin juuri oikein. Oon sallittu asia. Tuntuu hyvältä tuntea sitä fiilistä mikä sisällä on. Se on tervettä ja siihen saa ujosti myös vastakaikua. Pelottaa myös. Oikeastaan pelottaa ihan tosi paljon, mutta suurimman osan ajasta se vain tuntuu hyvältä. Äiti hymähti.

Fyysisesti mulla ei oo hajuakaan missä pitäisi olla juuri nyt. Mä vaan yritän pysyä mun kehossa ja siirtää sitä paikkoihin ja niiden ihmisten seuraan missä on hyvä. En oo täysin varma oliko Kouvola se paikka (Paitsi lauantai-illan aikana kun olin hautautunut sohvalle neljän muun kanssa ja telkkarista tuli niinkin laadukasta viihdettä kuin putous ja nenän edessä mulla oli törkeen hyvää pizzaa. Silloin kymenlaakso helli ja musta tuntu että mä kuuluin johonkin), koska nyt on taas vähän duunailtavaa siinä että pysyisin tässä. Minussa. 

Viikon hengähtäminen oli ok. Vaikka nyt taas muistaa mikä kirpasee.

/alexandra



torstai 9. lokakuuta 2014

sellainen asia joka tuntuu luissa ja syvemmällä, sellainen joka nopeasti napsahtaa


Mä kovasti yritin. Kovasti yritin kirjoittaa tähän lauseita. Jotain loman alkamisesta ja ujoa pohdiskelua siitä, että olisiko joulukuussa mun iholla taas uutta mustetta. Voisi vaikka ollakkin. Toivoin myös tekstissä erittäin paljon, että fleda kasvaisi nopeasti. Uusiutuisi ja tervehtyisi. Mutta sellainen ristiriita siinä tekstissä ja näissä kuvissa oli, että ehkä mä haluan vain jättää asian tähän. Vähän tyhjyyttä ja vähän seesteisyyttä. Oo hyvä.

/A

perjantai 3. lokakuuta 2014

uskottelit itsellesi, ettet saanut sanoistani selvää. olihan se helpompaa niin.


Kuvia huurteisesta kesäyöstä, ehkä jo aamua. Leffaillasta. Sairaalareissusta. Kaktuksesta jonka nimi on nyt virallisesti Ebbalydia. Lauantai aamusta, kello kahdeksan ja kuulokkeista Angus & Julia Stone. Fiilistelyistä ja kivasta tytöstä.

Mun on pakko hieman puhua. En kuitenkaan asioista niiden oikeilla nimillä. Siinä mä en oo hyvä. Mutta sitä ujoa rivienvälistä kirjottelua ajattelin tänä yönä harrastaa.

Lokakuun tavoite voisi olla yksinkertaisesti se, että saisin mun elämästä kiinni. Kaiken sairastelun ja jaloille nousemisen jälkeen on tuntunut tosi tyhjältä. Eri tavalla tyhjältä kuin ennen. Joskus se sama tyhjyys tuntui todella raskaalta, Taisin olla täyteen pakattu. Liikaa sanoja, ajatuksia, hiljaista huutoa ja pettymystä maailmaa sekä ennenkaikkea mua itteäni kohtaan vaa. Yritin aina joskus survoa niitä fiiliksiä suusta ulos, mutta kepeät naurahdukset mustien lauseiden perään ei vakuuttanut. Ei ne vakuuttanut edes mua. Sai mut kuullostamaan marttyyrilta. Oonko sittenkin ollu vain sitä? Oonko nyt? Vaikeaahan se on, kun pitäisi toisille todistella omaa oloaan ja mustunutta mieltä. Mä en halua näyttää haavoittuvaiselta kenenkään silmissä. Varsinkaan omissani. Ni. Toisinaan tunnen vihaa siitä, etten ollut tarpeeksi vahva pesemään käsiäni sotkusta ja huutamaan hieman lujemmalla äänellä. Heikko tyyppi. Ja huolimaton. Niin huolimaton että unohti arvostaa itseään ja hukkasi identiteettinsä. Ja puhelimen, mutta se löytyi aina uudestaan ja uudestaan.

Mulla on ollut nyt tosi onnellinen olo. Joskin tosi melankolinen, mutta se on varmaan sellainen sisäänrakennettu juba mussa. Tuntuu, että mä hieman tiedän kuka oon. Vaikka en usko, että itseään tulee ikinä löytämään. Eikä siihen ole edes tarve. Huomenna se voi olla kuitenkin jotain toista kuin nyt vaikka se joku sama viba aina on läsnä. Sellanen rauha ja luotto omaanitseensä olisi kuitenkin hyvä säilyttää. Että on varma olemassa olostaan. Ei tunne itseään vääräksi. Mä en enää havittele fiilistä siitä, että kelpaisin sulle. Mä haluan vain kelvata itselleni. Niinhän sen elämän kuuluisi mennä, vaikka joku taisi uskotella mulle jotain muuta.

Mea lainasi mulle Pikku Prinssi -kirjaa. Mulla on tosi pitkään ollu negatiivinen olo kirjasta, koska joskus ala-asteella meille syötettiin tota kirjaa ja vielä elokuvaa kaupan päälle. Eihän sellanen mini-ihminen voi ymmärtää tommosta syvyyttä mitä kyseinen tarina pitää sisällään. Kun en mä meinaa ymmärtää vieläkään. Hurjan kaunis kirja. Lukekaa ja käyttäkää hieman elämää siihen, että jaksatte pähkäillä asioiden merkitystä. Palkitsevaa. Joo.

Hassuu miten tuntee kertatoisensa jälkeen itsensä aina vain riisutummaksi tälläisiä tekstejä luodessa. Oikeesti en päästä ketään lähelle, mutta taas tuntuu että koko bittiavaruudella on mahdollisuus tuntea mut paremmin kun mä ite. Taas ensi tekstissä voisin yrittää kertoo esim siitä mitä oon syönyt aamulla, välipalalla, lounaalla, päivällisellä (eiku tuleeks päivällinen ennen lounasta? whaevah), illalla ja yöllä. Otan kuvan joka annoksesta ja lisään vscocam:issa jonku kivan filtterin.

Lokakuun tavoite on myös kantaa järkkäriä mukana. Diggailen kauniista kuvista ja joskus erehdyn ottamaan omaa silmää miellyttäviä otoksia. Miks ei vaan duunailis sitä mikä kiinnostaa. Ni. Huomenna meillä on juhlamieltä ja ajattelin ujosti irrotella. Hymyillä. Joo.

moi pitää mennä

/alexandra